Nyt tai ei koskaan!

Sanonta sopii moneen tilanteeseen: päätökseen aloittaa (jälleen) salilla käynti, ostaa ne ylikalliit kengät joihin ei oikeastaan ole varaa (mutta joita ilman et halua elää), laittaa viestiä ylisöpölle pojalle (joka ehkä saattaa myös ajatella samaa sinusta), opetella vihdoin neulomaan se villasukan kantapää (kertaus on opintojenäiti -mentaliteetillä) tai vaikkapa muuttaa ulkomaille, jottei sitten vanhana kaduttaisi. Itselle jälkimmäisin päätös tehtiin juurikin tämän kliseisen, mutta ah niin useassa tilanteessa auttavan fraasin voimin.

"Ei kahta ilman kolmatta" sanonta myös sopii tähän tarinaan. Kesäkuun 12. päivä oli jännittävä: tiedossa oli kaksi haastattelua uuteen työpaikkaan. Vähät sitä tiesi aamulla aavistaa, että joutuisi tekemään päätöksen tulevasta työpaikasta vielä saman päivän aikana. Että viimeisen haastattelun päätteeksi haastattelija antaa puoli tuntia aikaa tehdä päätöksen ottaako työn vastaan vai ei. Tai että kuinka epäuskoinen tunne valtaa kun sen puolen tunnin tuskailun jälkeen rohkaistut soittamaan toiselle ottaaksesi työtarjouksen vastaan ja toiselle hylkääksesi (elämäsi?)tilaisuuden, saat 10 minuutin päästä puhelun tuntemattomasta numerosta, joka osoittautuu olemaan tuntematon englantilainen (herras)mies Herra M. (jatkossakin tällä nimellä tunnettu) joka tarjoaa työpaikkaa Kazakstanista! Puhelun aikana piti varmistaa oliko kuullut varmasti oikein... 😄

Tuosta päivästä 8 viikon jälkeen huomasin olevani Helsinki-Vantaa lentokentällä kolmen (liian) painavan matkalaukun kanssa. Vielä bag drop -tiskillä jouduin luopumaan mm. talvitakista ja -kengistä, jotta ylimääräistä painoa olisi vain se 30kg, jonka työnantaja oli lupautunut kustantaa (kallista lystiä muuten). Lento Istanbuliin sujui nopeasti ja vieressä istuva turkkilainen herrasmies tarjoitui auttamaan etsimään hotellia kun kuuli että viettäisin kaupungissa päivän ennen jatkolentoa. Apu tuli tarpeen sillä Istanbulin yössä oli yllättävän vaikea navigoida ja hotellivaraustahan en tietystikään ollut etukäteen tehnyt. Liikkkuminen kaupungissa osoittautui vielä hankalammaksi päiväsaikaan järkyttävien ruuhkien takia. Kuuluisimmat nähtävyydet jäivät siis seuraavaan kertaan. Lento Almatyyn lähti illala ja huomasin yhtäkkiä olevani ainoa ei-aasialaisen näköinen matkustaja koneessa. Turkish Airline osoittautui jälleen luotettavaksi yhtiöksi ja pahin pelkoni oli turhaan: kaikki matkatavarat saapuivat perille samaan aikaan!

Vastassa oli yrmeän näköinen venäläismies, jonka kanssa ei ollut yhteistä kieltä. Ensimmäinen kulttuurishokki olikin juuri iso kielimuuri: harva kazakstanilaisista osaa englantia edes auttavalla tasolla. Yritystä toki monesti on, mutta Google Translaten kautta on vaikea käydä monipuolisia keskusteluja. Automatka kesti puolisen tuntia ja oli sis melko hiljainen. Asia ei onneksi haitannut, sillä vuoristolla oli ja on yhä mykistävä vaikutus. 

Jos jotain niin ainakin näitä tulee ikävä.

Tuosta saapumismatkasta on nyt jo yli 3 kk aikaa ja paljon on jo ennättänyt tapahtua. Tulenkin jatkossa kirjoittamaan useammin lyhyempia julkaisia. Näin aluksi muisteluita ja myöhemmin hieman tuoreimpia kuulumisia. 

Almatyn aka Alma-Atan vuoristo on sanoinkuvaamaton.

Tervetuloa siis lukemaan (iki)nuoren opettajataren seikkailuista Keski-Aasian sydämessä! Tiedossa selostuksia uskomattoman hauskoista (ja noloista) tilanteista kuin myös syvällisempiä pohdintoja maailman menosta (ehkä).  

Dasvidaniya!

-Ms. Hillie  

ps. Nyt tai ei koskaan -ajatus auttoi myös vihdoin saamaan aikaiseksi tämän tekstin, jonka piti syntyä jo elokuussa. Onneksi aina voi petrata. 👍